Valmistuttuaan tämä kyseinen auto toimitettiin Oulun lääninvankilaan, jossa se palveli toimessaan aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Oulusta auto siirtyi Ylitornion vankilaan, jossa se palveli vuoteen 2016. Lopulta auto siirtyi Naarajärvelle, jossa se maalattiin ja myytiin VHL:n myyjäisissä alkukesästä 2017 yksityishenkilölle. Samalle henkilölle, jolta minä sen sitten ostin.
Auto säilyi työuransa ajan melko muuttumattomana. Vankiosaston kiilakumilaseihin lisättiin jossain vaiheessa ulkopuolelle peltiset haitat yhden vangin poistuttua omatoimisesti kyydistä potkaisemalla koko lasi tiivisteineen ulos reijästään, ja kattoluukkun kanteen lisättiin vahvistuslatat toisen vangin poistuttua sen lävitse. Ilmeisesti valtion 600-sarjalaisen Mersun takapenkki ei kelpaa kaikille.
Ostettaessa auto oli päällisin puolin ihan hyvässä kunnossa. Helmaan maalauksen yhteydessä tehdyt ratsupaikat (peltiä pellin päälle laastarityyppisesti) ja kittiviritykset tosin näkyivät jo kaukaa, mutta mitäpä noista. Kilometrejä oli valtionpalveluksen aikana kertynyt 398 tuhatta, eikä määrä ollut yksityisomistajan aikana enää siitä oleellisesti kasvanut. Renkaatkin olivat melkein uudet. Ostin lopulta auton koeajamatta, kuunntelin ainoastaan että moottori käy siististi, paineilmat pysyvät sisällä eikä kompressori kolise. Se kompressori kun on näissä tyyppivika, sen kiertokangen kammenkaula on hieman makaaberin näköisesti suoraan nokka-akselissa kahden nokan välissä ja kangen alapään laakerin pettäessä menee koko nokka-akseli solmuun. Ja siinä samassa luultavasti koko moottori, sillä tokihan sinne varsinaiseen kampikoneistoonkin joku nokka-akselinpätkä putoaa, Murphyn lain mukaisesti.
Auto jäi kutenkin tällä ensimmäisellä reissulla vielä myyjän pihaan, olin liikkeellä omalla autolla ja tarvitsin vielä pienen tovin aikaa käytännön asioiden järjestelyyn.
Parin viikon kuluttua lähdin hakureissulle. Katsastus oli ummessa, joten hain autolle siirtoluvan ja tarrakilvet. Kävelin kauniissa kesäsäässä muutaman kilometrin Pieksämäen asemalta myyjän omistamalle varaosaliikkeelle, jonka pihassa auto oli. Sen kummemmitta mutkitta hoidimme kauppamuodollisuudet loppuun ja lähdin ajelemaan muutaman sadan kilometrin päähän kohti Peten residenssiä.
Autossa oli hetikin suuremman auton tuntua kuin lähisukua olevassa 508:ssa. Sivelihän se kieltämättä yksinkertaista raskaaseen kalustoon lukkarinrakkautta potevaa miessielua kun kuusilitrainen kutoskone murisi oikean jalan vieressä koppansa alla ja paineilmat suhahtelivat. Ja sähkötkin täysin 24-volttiset, kuten isojen poikien autoissa konsanaan. Tuntui itse asiassa jopa hämmentävän väärältä kun käynnistäessä ei kuulunutkaan sitä tuttua salamaraudan nassahdusta penkin alta.
Matka sujui ilman sen kummempia ongelmia. Alkuun jarrut hieman täristivät käytönpuutettaan, ja pienestä tärinästä päätellen jotain orastavaa kardaanivikaakin taisi olla. Illalla vietettiin Peten luona after-renkaanpotkijaisia, ja hankinta todettiin yhdessä tuumin hintaansa nähden ihan siedettäväksi, vaikka se kardaani nyt vähän täristelikin. Rumpujarrujen sielukkaan persoonallinen käytös taas on Mersun tunnustettu ominaisuus, sen tietää jokainen joka on joskus käynyt sellaisen kanssa jarrudynamometrin päällä.
Kuten jo aiemmin kirjoittelin, pian tämän jälkeen auto rakennettiin kiireenvilkkaa säädökset täyttäväksi matkailuautoksi. Katsastus meni uusintatarkastuksen kautta, käsijarrua piti vähän kiriä ja tasailla.
Tyttöystävän ilmeessä oli ehkä pientä järkytyksensekaista hämmennystä kun nappasin sen iltapäivällä Tampereen keskustorilta kyytiin, mutta pakkohan tuollaisen ylipaineistetun merikontin näköisen laitoksen on jotain tunteita herättääkin. Mutta kyllä se kai musta edelleen tykkää. Ja ehkä jo nykyään tuosta autostakin vähän.
Alusta asti on ollut toki selvää, että koko mööpeli menee täyssaneeraukseen heti kun vain saa pahimmat poltot ajeltua ja saa aikansa suunnitella. Tätä kirjoittaessa purkutyöt ovat pyörähtäneet käyntiin, ja niistä voisinkin kirjoitella seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti